Ei oodia ilolle vaan surulle

Ihminen on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kapine. Aina ei osata hallita tunteita ja joskus niitä hallitaan liikaa. Aivoissa naksahtaa ja koko kone pimenee ja joutuu pyöreään huoneeseen etsimään olematonta nurkkaa. Mennään ns. Uuteenkaupunkiin. Pointti tässä hullulta vaikuttavassa tekstissä ei ole se, että minä olisin pimahtamassa(sen enempää mitä tavallisestikaan) vaan, että miten ihminen voi kaivata ihmistä jota ei ole koskaan nähnytkään? Näin nimittäin tapahtuu mutta mistä syystä, sitä tiedä en.

Aivan tarkalleen tasan 7 vuotta sitten istuin pimeänä syysloman päivänä koneeni äärellä kuten nytkin, katsoen elokuvaa jonka äitini oli minulle ostanut Prisman alennuksesta. Kyseessähän oli tietenkin Brokeback mountain.

Olen fanittanut nyt siis Heath Ledgeriä tasan 7 vuotta, ja siitä ajasta olen fanittanut häntä KUOLLEENA 6 vuotta ja 9 kuukautta. Mieletön aika minulle. Hän siis kuoli kun olin fanittanut häntä mahtipontiset 3 kuukautta. Mutta sinä aikana olin jo ehtinyt etsiä melkein kaikki mahdolliset elokuvat joissa hän esiintyy ja rakastunut korviani myöten.

Erona nykyhetkeen on se, etten pysty oikeastaan katsomaan enää elokuvia joissa hän on sillä mieleni sopukoissa takoo vain ajatus ettei yhtäkään uutta elokuvaa edelleenkään tule. Ja nyt kun tässä samalla kuuntelen musiikkia ja kappaleina tietenkin ne kaikkein ahdasmielisemmät niin voisinko sanoa, että paska fiilis :D

Olisiko idioottimaista etsiä googlesta Heathin nimmari ja tatuoida se ihoon....?? Olisi, mutta tekisinkö sen? Mahdollisesti vielä joskus :D:D:D