Tämä on taas kellonaika (2:50) jolloin ei todellakaan pitäisi olla hereillä eikä varsinkaan taas käyttää aikaa ajatteluun. Yksinäisyys, ahdistavat ajatukset, surullinen musiikki, ikävä kotiin=katastrofi. Mun on pitänyt tässä jo hetken aikaa kirjoittaa tänne mutta jotenkin aloittaminen on taas ollut todella vaikeaa. Paljon helpompaa kun niitä ajatuksia on vain omassa päässä mutta kun ne kirjoittaa niin niistä tulee paljon konkreettisempia.
Kuten jokaisena aamuna kun täältä kämpästäni olen herännyt, olen ihmetellyt ensimmäiset 10 valveillaolo sekuntia, että missä hemmetissä oikein olen kunnes sitten olen tajunnut asian. Pidän tästä kämpästä, se on iso ja tilava ja tosi kiva(ja jos nyt edelleen unohdetaan ne patterit) mutta silti jotenkin tämä tuntuu joltain hotellilta, mun kaikki tavarat on täällä ja itsekin olen täällä, syystä jota en tiedä. Tuntuu, että olen vain hetken aikaa paossa ja sitten palaan takaisin kotiin. Ei tämä ole mun koti, mun koti on siellä missä olen asunut 22 vuotta, vaikkakin sinne liittyy enemmän huonoja kuin hyviä muistoja mutta se on ja tulee aina olemaan mun koti, ihan sama vaikka asuisin jossain lähempänä asunnossa jonka olen itse saanut valita ja joka mahdollisesti on ihan ikioma, mun koti on silti aina silti mun lapsuudenkoti.
Johon yritin tehdä kotini, anna mun mennä, anna mun mennä ,mä oven avaan, en henkeä saa, anna mun mennä, en tänne kuulukaan, mun koti ei oo täällä
Kohta on syksyn yhteishaku. Nyt on syksy, mulla ei ole töitä, mulla ei ole opiskelupaikkaa. Tiedän etten todellakaan ole ainoa tämän ongelman kanssa painiva mutta jotenkin tästä tekee vielä kamalampaa se, että asun täällä jossain muualla. Hirveän iso kynnys jo astua ihan kirjaimellisesti sen ulko-oven kynnyksen yli ja lähteä täältä neljän seinän sisältä pois ulos. En uskalla kävellä 200 metriä pidemmälle etten eksy. Mitä täällä edes tekisin? Olen käynyt nyt kahtena päivänä lenkillä mutta ei siihen kulu 14 tuntia päivästä. Korkeintaan 20 minuuttia. Mitä sitten teen loppuajan päivästä? Niinpä. Kaikkialle on niin pitkä matka. Autolla ei uskalla ajaa kun en tiedä mihin ajan(en uskalla luottaa navigaattoriinkaan), bussikortti maksaa kun en siitäkään saa mitään alennusta edes(ei sillä että edes tietäisin pysäkeistä tai alueista mitään), ketään en tunne joten kenenkään luo en voi mennä. Päivän kohokohdat on postin tulo(miten paljon kohta menee taas rahaa laskuihin), tunne kun keksin jonkun hyvän tekemisen(dvd:n katselu, sukkien kutominen, koneella olo, eli ei mitään uutta), se kun J tulee koulusta, että saan seuraa(ja sitten kyllästyn siihenkin jo 10 minuutin jälkeen) ja kellon katsominen kun se ilmoittaa, että voi mennä nukkumaan ja herätä seuraavana aamuna ja miettiä josko silloin tapahtuisi ihme ja aamulla sitten huomaan kaiken olevan edelleen sitä samaa paskaa.
here comes the rain again, falling from the stars, drenched in my pain again, becoming who we are, as my memory rests, but never forgets what I lost, wake me up when September ends
Mä en usein ole kateellinen ihminen. Olen sitä oikeastaan ihmetellyt etten ole sen enempää sillä voisin olla kateellinen esimerkiksi niille joilla on normaalit vanhemmat ja normaali perhe. Mutta en ole. Kateellisuus on ihan saatanan raastavaa kun jollain muulla on jotain mitä itse haluat niin paljon, että voisit melkein jo kuolla siihen paikkaan heti. Mä olen sen nyt saanut kokea ja tuntea. Jos sydänsurut repii sydämen riekaleiksi niin kyllä kateuskin. Elämä opiskelijan kanssa on juuri niin paskaa kuin mitä voi kuvitella kun itsellä ei ole yhtään mitään. Ne haalarit kun se kyttää, että joo tän merkin mä laitan tähän ja tän tähän.... Jutut joita se tekee koneella jotka se sinä päivänä oppi just tekemään. Saunaillat, opiskelijabileet, uudet kaverit, oppimisen ilo, tuleva ammatti sitten tulevaisuudessa..
Mutta sen myös sanon, että on varmaan kans maailman ärsyttävintä koko ajan kuulla se "kyllä säkin vielä pääset jonnekin". Kai mä nyt jumalauta jonnekin pääsen mutta en sinne minne haluaisin! Mun suurin unelmani ei tuu enää toteutumaan, toisena olevaan ei riitä pää, kolmas.....? Vaatimuksena vain, ettei opiskelu kestä 10 vuotta, viihtyisin työssä, siitä sais hyvää palkkaa ja se ois muutenki täydellinen. Ei sellasta olekaan.
Sitä valittaa kun on kamalaa töissä ja hirveä kiire, päivät loppuu kesken ja mitään ei ehdi tekemään. Mutta ei se kyllä ole yhtään sen parempi istua 24/7 neljän seinän sisällä. Ensin on hienoa kun on aikaa, ehditään siivota ja tehdä sitä ja tätä mutta sitten siihen turtuu. Kohta ei jaksa edes imuroida vaikka olisi sitä aikaa tehdä se vaikka 15 kertaa päivässä. Ei vaan jaksa, energia menee siihen tylsyyteen ja olemiseen. Mä antaisin mitä vaan jos saisin töitä jossa saisin käydä edes 5 tuntia päivässä. Tai sen opiskelupaikan joka olis kiinnostava, mikään paikka ei vedä vertoja sille mitä haluaisin mut jos jostain edes saisi sellaisen hyvän kakkosen jossa vois jopa viihtyä(kun sais sitä asennettakin sitten vähän muutettua).
Tämän ikäisenä pitäis bilettää, juoda övereitä, opiskella, hassutella, irrotella, olla vaan villi ja vapaa aikuisten murheista. Smoke weed everyday ja sitä rataa. Mutta minä herään klo 12 ja alan itkeä kun ei ole mitään. Istun yömyöhään koneella ja itken kun ei ole mitään. Menen myöhään nukkumaan ja itken itseni uneen kun ei ole mitään. Tällä hetkellä on sellanen olo, että ihan sama vaikka asteroidi tippuis mun päälle kun ei tämän pahemmaksi pian voi enää mennä. Olen ahdistunut, onneton, iloton, surullinen. Enkä jaksa enää kuulla sitä "kyllä se aurinko paistaa risukasaankin" -lausetta. Uskoisin siihen mutta 22 vuoden aikana ei ole kovin montaa kertaa paistanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti