163

Elämäni inttileskenä.

Tämä ei ole inttileskiblogi, ei todellakaan, vaikka tällä hetkellä otsikon numerot menevät kyllä TJ luvun mukaan ja juttuja siitä joskus kirjoittelenkin. Ajattelin silti koota tähän nyt ajatuksiani TJ 347:n ensimmäisestä puolesta vuodesta. Tällä hetkellä inttiä on jäljellä tasan 47%. Se on aika vähän jo verrattuna siihen miten se joskus näytti jotain 99%:a.  ALLE PUOLET siis.

Kyllä se ajatus oli tuolla pääkopassa, että se aamu vielä tässä tulee jolloin mies lähtee armeijan harmaisiin mutta etukäteen en sitä kovin paljon stressannut. Pienoinen paniikki tuli kyllä edellisenä iltana. Voisi sanoa, että totuus iski vasten kasvoja. Mutta siitäkin päästiin sitten yli parilla kyynelellä ja tiuskimisella(sori J).
Inttiaamuna minä menin töihin ja J lähti Säkylään. Melko normaalin oloinen päivä, tosin viestien sisältö ei ollut sitä ihan peruskauraa. Nyt kerrottiin, että saatiin kuudet alushousut, kymmenen takkia, speedot, sänkynä on yläpeti tms.

Päivät kuluivat ja sitten aloin huomata miten ei toiselta enää saanutkaan vastausta viesteihin kuten ennen. Oli kiire, ei ehtinyt, kännyköiden käyttö oli rajallista joten tämän vuoksi sitä kulki jopa pari ensimmäistä kuukautta kännykkä melkein käteen liimattuna joka paikkaan, että varmasti sitten pystyisi heti vastaamaan toisen viestiin ja tiesi mitä toinenkin teki.

J oli kasarmilla ensimmäiset kolme viikkoa. Sinä aikana nähtiin ensimmäisellä viikolla omaistenpäivässä parin tunnin ajan. Jostain syystä sitä oli aivan solmussa näkemisen kanssa. Miltä se näyttää niissä vaatteissa, miten se käyttäytyy muiden silmien alla, saako siellä halata tai pussata? Kaikki meni kuitenkin ihan hyvin. Olihan ne vaatteet ja ympäristö vähän omituiset mutta muuten kaikki oli normaalia. Mitä sitä sitten lähtiessä tuli pieni itku kun ei se rakas ihminen tullutkaan mukaan. Onkohan joillain äideillä samanlainen fiilis kun jättää ensimmäisen kerran lapsensa hoitopaikkaan?

Ensimmäiset viikot meni kaiken kaikkiaan ihan hyvin. Nyt sitä omaa aikaa todellakin oli. Ja minulla oli myös tekemistä kun kävin töissä arkisin 8-14. Mutta sitten töistä huolimatta sitä omaa aikaa alkoi olla liikaa. Ja kun kotonakaan ei ollut kaikki asiat ihan parhain päin, itku oli herkässä. "Miten mä selviin täällä ilman sua? Mulla on niin yksinäinen olo että tuun kohta hulluks. Pää hajoo näihin riitoihin täällä kotona".

Jossain vaiheessa tuli kuitenkin rytmi tähän touhuun. Silloin kun J oli kiinni, menin baariin. Silloin kun J oli lomilla, oltiin kylkikyljessä 24/7. Ja kännykkä ei ollut enää liimattuna käteen. Tuli itse asiassa pieni turhautuminen. "Mitä sitten jos sekin joutuu odottamaan mun vastausta koko päivän? V*ttu on mulla omakin elämä." Mutta kun ei ollut.  Muutama hyvä ystävä minulla on, jokaisella omat juttunsa, koulut, työt, harjoittelut tms. Tiesin kyllä pystyväni puhumaan heille mutta olin lukenut myös foorumeilta miten kavereita ärsytti kun toinen taukoamatta itki ikäväänsä heille. "Ei se siellä koko loppuelämää ole. Ja se tulee melkein joka viikonloppu. Vuosi koko ihmiselämässä on lyhyt aika". Näinhän se on mutta kun sitä itse elää, se saatta toisinaan tuntua 10 vuodelta. Joten yritin mahdollisimman vähän "itkeä". Välillä oli pakko purkaa ahdistusta.

Leirit jännitti minua ehkä kaikkein eniten. "Voiko kännykän ottaa mukaan, kestääkö akku, missä se siellä tekstailee, miten se muka ehtii, kuulenko mitään yhtenäkään päivänä?". Kännykkä oli mukana, akkukin kesti. Viestejä ei tullut ehkä ihan niinkään usein mitä kasarmilla mutta tuli kuitenkin. Riippui leiristä. Jo yhden viestin saaminen jossa kerrottiin mitä on tapahtunut, piristi mieltä. Se oli elossa, ei ollut kuollut vielä luotiin.

Mutta sitten kun työt loppui, alkoi stressaaminen. Minulla oli tiedossa lyhyt jouluapulaispaikka mutta entäs sen jälkeen? J olisi armeijassa vielä toisen puoliskon ja mitä minä tekisin? "Olen huono, en koskaan saa töitä, en koskaan saa elämässäni mitään aikaan. Musta ole mihinkään". Ajatukset laukkasivat päässä. Ne unohtuivat kun pieni työpesti alkoi. Mutta sitten sen jälkeen se jatkui taas. Ja jatkuu edelleen.

Taas kasa tyttöystäviä jäi maanantaina "leskiksi" kun uusi saapumiserä astui palvelukseen. Keskusteluita lukiessa muistaa hyvin nuo fiilikset. Nyt siitä on tullut jo niin iso osa arkea että se tuntuu jo melkein luonnolliselta.

Olen aina viihtynyt hyvin paljon yksin ja keksinyt itselleni tekemistä. Mutta kun päivästä toiseen menee nukkumaan neljältä, herää kahdeltatoista, avaa koneen ja television ja istuu siinä taas sinne aamuyöntunneille, kyllä se kyllästyttää ja turhauttaa.

Sitä miettii miksi en nyt ole lukiossa, alettiin J:n kanssa seurustella kun minulla oli abi vuosi menossa ja kevään kirjoituksiin lukeminen sitten vähän jäi J:nkin takia. Nyt olisi loistavasti aikaa lukea kunnolla. Mutta en ole enää lukiossa. Mitä sitten tekisin? Koska haaveenani on poliisikoulu ja sinne päästäkseni minulla täytyy olla hyvä kunto, nyt olisi loistavasti aikaa kuntoilla. "En jaksa. Huono sää. Pää särkee. Ei huvita". Niin.

Gineksen kohdalla ensimmäinen viikko on se pahin. Sitä odottaa viikonloppua mutta sitten kun se tulee, huomaakin ettei se toinen olekaan täällä. Mutta kun päästään maanantaihin, tunnelin päässä alkaa olla valoa.
TJ lukuja ja päiviä kyllä tulee laskettua mutta ei enää yhtä fanaattisesti kuten alkuaikoina.
Tällä hetkellä minulla on ehkä mahdollisuus päästä töihin. Se ei ole todellakaan mikään unelmaduuni mutta se kestäisi sen 5kk joten kun työt olisivat ohi, olisi pian inttikin.  5kk:n ajan seisoo vaikka päällään jossain duunissa.

Jotkut miettivät sitten myös näitä lyhyitä viikonloppuja. Miehen pitäisi nähdä kavereitaan, vanhempiaan, saada mahdollisesti olla yksin ja sitten myös tyttöystävänsä kanssa. Ihmiset ovat erilaisia ja jokaisella on omat tarpeensa. Meillä ei ole ollut viikonloppuisin ajan kanssa oikeastaan ollenkaan ongelmia. Jos J haluaa mennä omaan jäkispeliin, tuomaroimaan tms niin kyllähän sen sinne on mentävä vaikka se syö, tässä tilanteessa naista. Myönnän, että joskus on tullut sanottua ei koska olen halunnut omia hänet itselleni koko viikonlopuksi, esimerkiksi gineksen jälkeen. Toivon mukaan se ei ole hirveästi haitannut...

Armeijan on sanottu olevan miehille se kasvun paikka. En tiedä sitten kuinka monta prosenttia tästä on totta. Joidenkin ihmisten suhde kaatuu siihen kun mies on muuttunut, liikaa ja ei hyvällä tavalla. Omalla kohdalla voin sanoa, että ulkonäön lisäksi(lyhyet hiukset<3) ei sen suurempia muutoksia ole J:ssä tapahtunut. Ehkä se nyt osaa pedata sänkynsä ja viikata vaatteensa kunnolla mutta sitäkään ei kyllä kovin paljon kotona näy... Edelleen se syö hitaasti, on tyhmä ( :D ) ja pistää mut aina ykköseksi vaikken sitä aina kyllä todellakaan ansaitse.

Ja en tiedä toimiiko keino kaikilla mutta minulla ainakin sellainen, että asettaa pieniä pisteitä mihin odottaa. Esimerkiksi tässä on tulossa oma nimipäivä, J:n synttäri- ja nimipäivä, meidän 3vuotispäivä ja mun synttärit. Kun yksi pisteistä on ohitse, ollaan taas askelta lähempänä loppua.