308

...And that's who I am.

 

Kuvat täältä 

317

I get so lonely baby,
I get so lonely,
I get so lonely I could die.

 

 

 

That's how I feel. I'm alone in this world. Nobody cares. I'm nobody.

338

Mulla oli muka taas niin paljon mielessä kaikkea mistä olisin voinut kirjoittaa mutta nyt kun olen tuijottanut näppäimiä 20minuuttia, tajuan ettei mulla oikeastaan olekaan mitään sanottavaa. Tai ehkä olisi sittenkin mutta se kuulostaa omassa pääkopassa paljon järkevämmältä kuin kirjoitettuna.

Huomenna on jo torstai. Tämä viikko on mennyt _todella_ nopeasti! Ja perjantaina saan J:n taas lomille! Mutta olen huomannut itsestäni omituisen piirteen... Vaikka tiedän että esimerkiksi näen J:n ylihuomenna, mietin silti jo seuraavaa viikonloppua jolloin en sitä näe, sitä seuraavaa jolloin mulla on(ihme kyllä) menoa ja että näen J:n sitten kunnolla vasta kolmen viikon päästä. Ajatus tuntuu varsin lohduttomalta. Tiedän että pitäisi elää vain päivä kerrallaan mutta ajatukset väistämättä ajautuvat miettimään tulevaa. Voiko muutkin viikot mennä joskus näin nopeasti? Voiko joskus tuntua siltä ettei aika kulje ollenkaan? Mietin myös sitä milloin tulee päivä jolloin en saa yhtäkään viestiä. Ei hyvän yön toivotuksia, ei hyvien huomenien toivottelua, ei kuulumisten kysymistä. Tältäkö se tuntuu kun on yksin? Ystävilläkin omia menoja, ei heistäkään kuulu mitään. Päivystän kännykkä kädessä. " 1 saapunut viesti" sydän hakkaa. "Lähettäjä: Börs". Tyhjyys. Ikävä. Kaipuu. Masennus.

Monet on sanoneet että tämä vuosi tulee menemään nopeasti. Enkä epäile sitä yhtään mutta kun ollaan vasta näin alussa se tuntuu todella pitkältä. Ja varsinkin sitten kateus hiipii ilmoille kun 6kk:n ja 9kk:n miehet pääsevät pois ja se oma on siellä edelleen...

Täytyy kyllä kiittää jotain ylempää voimaa siitä että mulla on tällä hetkellä työharjoittelupaikka melkein marraskuun loppuun asti. Ja jos joulukuussa pääsisin itellaan taas jouluapulaiseksi niin tämä vuosi on paketissa. Mutta mitäs sitten ensi vuonna? Pitäisi saada jotain tekemistä 5-6 kuukaudeksi. Töitä ei ole, tai olisi mutta työpaikoilla ei ole varaa palkata ihmisiä. Eikä "olen vain ylioppilas" ihmiselle ole niin suurta tarjontaa. Toki mulla on sit silloin ainakin aikaa urheilla jos ei töitä löydy mutta tällä hetkellä se motivaatio on edelleen jossain kaukana vaikka tiedän sen että jos teen asioiden eteen töitä, voin saavuttaa sen mitä tässä olen monta vuotta jo haaveillut....

Ja vaikka tässä silti nyt kärsitään jonkinlaisesta keskiviikko masennuksesta ja "kaikki on paskaa, mulla menee niin huonosti" niin mulla ei mene huonosti. Mulla menee hyvin. Mulla on perhe(joka tosin ei ole aina se ihanin ja rakastettavin), poikaystävä josta saan olla ylpeä, ystäviä jotka tukevat ja viihdyttävät mua ja ovat muutenkin maailman ihanimpia, mulla on katto pään päällä, rahaa ostaa ruokaa ja muutama vaatekappale silloin tällöin. Mutta silti tuntuu että kaikki on päin honkia. Ehkä se johtuu tästä odottamisesta. Sanotaan että armeijassa odotetaan sitä että päästään odottamaan lisää niin voisin soveltaa sitä myös itseeni. Lomien jälkeen odotan taas lisää että pääsen seuraavien lomien jälkeen odottamaan. Odotan koko vitun vuoden. VUODEN! Ihmiselämässä se on lyhyt aika. Mutta tässä tilanteessa kun sitä vain odottaa, se tuntuu ikuisuudelta. Ei pysty tekemään mitään yksin. Voi vain ajatella sitä yhteistä tulevaisuutta. Tulevaisuutta jota kaksi ihmistä alkaa rakentaa.

 

Tänään töissä kun mun tietojani katseltiin yhden työntekijän kanssa, tämä totesi: " Voi miten nuori sinä vielä olet!". Niinpä. Silti, olen 21-vuotias jolla on hemmetinmoinen ikäkriisi. Tuntuu, että kohta elämä on jo ohitse vaikka se on vasta alkamassa. Toisaalta sitä haluaisi asua vielä vanhempien nurkissa, äiti tekee ruokaa, silittää vaatteet, isä kasaa uuden kirjahyllyn mutta sormet syyhyävät, että pääsisin sisustamaan omaa asuntoa. Asumaan asunnossa rakastamani ihmisen kanssa. Jakamaan arkeni ja ajatukseni. Tekemällä ruokaa kun tämä tulee kotiin pitkän päivän jälkeen ja illalla käpertyä viereen katsomaan televisiota.

Kaikki jotka minut vähänkin tuntevat, tietävät etten halua lapsia tai etten halua naimisiin. En ole koskaan ajatellut, että 30-vuotiaana mulla on iso punainen omakotitalo jonka pihassa leikkii neljä pientä lasta ja niiden seassa juoksentelee koira ja kissa istumassa kuistilla. Ei. Mutta jopa tämä alle kuukauden erossa olo on antanut aikaa ajatella. En edelleenkään ole muuttanut mieltäni asioiden suhteen mutta silti minäkin voisin kaivata jotain hieman vakavampaa sitoutumista. Toki jo yhteisen asunnon hankkiminen on iso asia mutta olisi jotenkin hienoa, että olisi joku asia joka symboloisi yhdessäoloa. Esimerkiksi juuri sormus sormessa merkiksi siitä että rakastaa toista. Mutta sormus sormessa ilman kihloja tai naimisiinmenoa?
Ehkä olisi tyydyttävä vain tähän tilanteeseen joka on erinoimainen. Mutta ajatukset vilisevät mielessä. Varsinkin kun on kauheat paineet esimerkiksi suvun jatkamisen kanssa. Ainoa lapsi joka ei halua lapsia? Olisi edes yksi sisarus joka voisi puskea omatasta puolesta maailmaan ne viisi suvun jatkajaa... :DD
 Tyhjänpäiväistä löpinää part 294758! Kuvat googlesta.



                 Haudalle laitan kukkasen ja kukoistavan toivon edes sen